Pitti Uomo 93 – katsaus tammikuuhun

Pitti Uomon maine #menswear-skenessä on legendaarinen. Kaksi kertaa vuodessa järjestettävät miestenvaatemessut toimivat ensisijaisesti tapaamispaikkana vaatemerkeille sekä liikkeiden sisäänostajille, mutta messujen ympärillä pyörii edelleen myös massiivinen katutyylisirkus. Tammikuussa vuorossa oli Pitti Uomo 93.

Kun viimeisimmästä Pitti Uomosta on kulunut lähes viisi kuukautta ja seuraaviin messuihin on aikaa viikko, lienee oikein hyvä aika ottaa pikainen katsaus tammikuun kinkereihin ja ensimmäiseen kertaan, kun isommalla tyylit-ryhmällä pääsimme paikan päälle. Ainakin toistaiseksi kerta jäi myös ainoaksi, koska viikon päästä Firenzeen suuntaa ainoastaan Atte. Mutta katsotaan sitten ensi tammikuussa jälleen uudelleen.

Ja koska kuvat kertovat aina enemmän kuin sanat, tähän tekstiin on koottu pääasiassa runsas määrä kuvia reissusta, lähinnä meistä itsestämme.

Pitti Uomo 93 - MR Rusettipasta ja Linon solmio_Gillissä

Pitti Uomo ensikertalaisen silmin (Iiro)

Vaikka olin kiinnostunut vaatteista jo aiemmin, tietyllä tapaa tähän skeneen tutustuin kunnolla vasta The Sartorialist-blogin kautta, jonka Pitti-kuvaraportaasit marssittivat näytille kaikenlaisia tuolloin kovinkin jänniä pukeutujia – aina Yasuto Kamoshitasta limalettiseen Alessandro Squarziin, unohtamatta auringon ahavoittamaa, peccary-nahkahanskojen näköistä Lino Ieluzzia. Oma #menswear-kiimani on vuosia sitten mennyt ohi, mutta silti matka Pittiin oli tavallaan aika jännittävä paluu ”nuoruuden” muistoihin.

Tähän peilaten saapuminen Pitin alueelle tiistaina oli tavallaan vähän pettymys. Aten kertoman mukaan Fortezza Basson portteja ovat männävuosina reunoittaneet katutyylikuvaajien falangit, järkkärit sarjatulella sauhuten. Nyt paikalle oli vaivaantunut ehkä vajaan tusinan verran tylsistyneen näköisiä oman elämänsä sartorialisteja (myöhemmin messualueelta bongattu Scott Schuman vaikutti siltä, että meno ei juuri enää napannut).

Pittin kaksi maailmaa

Pitissä on tavallaan kaksi eri maailmaa, jotka eivät tietyllä tapaa tunnu edes kohtaavan. Jako ulko- ja sisätilojen välillä on selkeä.

Ulkotilojen osuus on se, jota näin Pitille neitseellisin silmin on vaikea käsittää. Joka puolella näkee toinen toistaan absurdimpia pyrkimyksiä rentojen, luonnollisen tuntuisten ”katutyylikuvien” ottamiseen. Jengi kävelee uudestaan ja uudestaan alas samoja portaita, välillä jopa selkeästi hidastettuina. Joku sitoo kenkiään uudelleen ja uudelleen vasten Basson muuria. Toinen esittää kaikki mahdolliset variaatot yhdestä asusta – päähuivilla, ilman huivia, aurinkolasein, hatulla, ilman hattua, hatulla ja huivilla, hanskat kädessä, hanskat taskussa jne.

Veteraanien kertomana näiden riikinkukkojen kanta on vuosien mittaan harventunut ja viikon mittaan huomasikin, että itseasiassa kyse on varsin pienestä joukosta, joka on majoittunut pääsisäänkäynnin viereen. Ihan hirveitä lookkeja toki, mutta jollakin tapaa on pakko kunnioittaa päättäväisyyttä, jonka voimin nämä kaverit jaksavat päivystää ja käyskennellä samalla alueella kokonaisen viikon.

Pitti Uomo 93 - Iiro sirkuksen keskellä

Sisällä riikinkukkoja ei juurikaan näe. Jos ulkotiloissa verkkokalvot ovatkin kärähtämässä, niin sisätiloissa pääsee enemmän fiilistelemään yleisesti hyvännäköistä pukeutumista. Paljon hyvinleikattuja pukuja, hillittyä värimaailmaa ja kauniita kenkiä. Aluksi tämä saattaa olla jopa hieman häkellyttävää, silmä ei ole tottunut moiseen. Erityisesti (oletettavasti) aasialaisten liikkeiden sisäänostajat olivat kyllä voittopuoleisesti oikeinkin tyylikästä porukkaa.

Kunhan silmä oli tottunut sisätilojen puku- ja kenkäloistoon, oli aika lähteä kiertämään osastoja. Alun innostuksen jälkeen tähän väsähti suht nopeasti. Samannäköistä kuin aiempina vuosinakin. Jos joku pistäisi eteeni Cucinellia viiden vuoden takaa, tuskin tunnistaisin valtavaa eroa ensi syksyn mallistoon.

Samaan tapaan perinteisempien merkkien kamat oli nopeasti katsottu läpi. Edward Greenin Dover oli livenäkin tosi jees ja Drakesin donegal-tweed näytti hyvältä, mutta kiinnostus ei riittänyt loputtomaan kenkien ja kankaiden hypistelyyn. Kun ei itse ole ostohousut jalassa, niin kiinnostus loppuu vähän kesken. Parabootin kopilla joku hipsteri tuli vielä valittamaan, että kuvata ei saa. Lienee yrityssalaisuus, että Chambordia saa myös ruskeassa mokassa.

Jos haluaa jonkinlaista menswear-naamojen bingoa pelata, on Pitti toki siihen vieläkin ykköspaikka. Linon bongasimme jo ennen messuja, huomattavasti pidemmän ja nuoremman naisen kainalosta. Ihan hauskaahan nähdä kaikenlaisia netistä tuttuja naamoja, mutta en minä Daikia nähnyt missään, joten idolibongauksen suhteen reissu jäi fiaskoksi.

Kokonaisuutena reissu oli hauska, mutta väistämättä se fiilis, että Pitti oli jo matkalla unohdukseen. Tällainen instituutio ei kuitenkaan hetkessä kaadu ja varmasti #menswear-skene tulevaisuudessakin tarvitsee Pittiä.

Maailma ja meno muuttuu – onko Pittin magia mennyttä? (Atte)

Ensimmäisestä omasta Pitti Uomo-vierailusta on nyt 6 vuotta. Kesällä 2012 päätin ensimmäisen kerran lähteä katsomaan, millaista meno Firenzessä on. Kuten Iiro, ennen tuota olin selannut parhaita paloja tumblerista ja blogeista, pääasiassa siis ennen kaikkea sitä, mitä jengillä (tai niillä tietyillä kuvatuksi tulevilla tyypeillä) oli päällä. Paljon on kuudessa vuodessa muuttunut. Niin Pittissä kuin itsessäni ja erityisesti niissä syissä, miksi edelleen sesonki toisensa jälkeen päädyn ostamaan lentoliput kohti Fortezzaa.

Kesän 2012 Pitti on itselleni luonnollisesti tietyllä tapaa ikimuistoinen. Lähtökohtaisesti en tuntenut silloin juuri ketään, kun Schoffan Antonin kanssa lähdimme reissuun. Kuten monina muinakin vuosina, sää oli helvetin kuuma ja kuin tilauksesta matkalaukkuni hukkui matkalla Helsingistä Frankfurtin kautta Bolognaan. Opiksi ottaneena sen jälkeen onkin tullut käytettyä vain suoria lentoja. Mutta edelleen muistan mm. kutsun Isaian ständille lounaalle, ensimmäiset Etonin iltakinkerit ja mm. Ignatious Josephista tekemäni haastattelun hänen huikeassa hotellisviitissä. Sekä tutustumisen niihin tyyppeihin, joiden blogeja oli lukenut (instagram ei ollut silloin vielä niin kova juttu) ja joiden kuvista oli hakenut itse inspiraatiota. Kuitenkin vielä 2012 Pitti oli sinänsä huomattavan paljon hiljaisempi esimerkiksi bloggareiden osalta. Myöskään Iiron mainitsemia riikinkukkoja ei tuolloin vielä näkynyt, vaan katukuvaa hallitsi pääasiassa Lino, Alessandro Squarzi ja muut limaiset italosankarit.

Ennen oli ennen ja nyt on nyt

Kuusi vuotta on lyhyt aika. Jos haluaisi pidempää perspektiiviä Pittin kehityksestä, pitäisi kysyä esimerkiksi My O My:ta aiemmin luotsanneelta Kankaan Harrilta tai Sauman Ollilta / Tuomolta, joiden ensimmäiset messuvierailut taitavat ajoittua 1990-luvulle. Silti kuudessa vuodessa Pittin luonne on ainakin omissa silmissä muuttunut huomattavasti. Tumblerin ja #menswearin kulta-aika toi messuille bloggarit ja katutyylivalokuvaajat ja viime vuosina messuilla on nähty entistä enemmän myös ”streetwear” ja ”workwear”-menoa. Hypebeastissa kesällä 2016 julkaistu artikkeli ”Pitti Uomo 89 – the season Florence went streetwear” itse asiassa kuvaa tuota välissä tapahtunutta muutosta varsin hyvin. Tai ainakin sitä muutosta, mikä tuossa vuosina 2015 ja 2016 tapahtui. Nyt meno tuntuu palanneen jälleen ehkä enemmän klassisempaan suuntaan.

Valitettavasti kaikki muutokset eivät kuitenkaan ole positiivisia. Viimeisten muutaman sesongin aikana Pitti on ensinnäkin selkeästi menettänyt kiinnostustaan, erityisesti jos sitä mitataan sillä, miten paljon ja miten nopeasti kuvat tapahtumasta leviävät ympäri internetsin. Vielä muutama vuosi sitten Fortezzan edustalla odotti aamuisin kymmenittäin valokuvaajia ja päivien ensimmäiset kuvat olivat tumblerissa kiertämässä saman päivän iltana. Tammikuussa kuvaajia oli taas huomattavan paljon vähemmän, eikä kuvien julkaisemisenkaan kanssa kukaan tunnu enää juuri kiirehtivän. Viikon päästä selvinnee, onko tämä trendi jatkuva.

Toinen selkeä muutos on ollut jo Iironkin mainitsema riikinkukkojen nousu ja tuho. On tietyllä tapaa hämmentävää, että on tosiaan olemassa joukko, josta kukaan (ainakaan niistä, kenen kanssa itse olen messuilla jutellut) ei tunnu tietävän, mitä he todellisuudessa tekevät tai onko heillä jotain roolia koko toimialalla. Paras arvaus on, että eivät mitään. He ovat tulleet messuille tullakseen kuvatuksi. Pari vuotta sitten näitä sankareita riitti kyllästymiseen saakka ja he tuntuivat olevan kaikkialla. Tammikuun messujen perusteella voisi kuitenkin arvella, että heidän aikansa alkaa olla ohi. Voisikin sanoa, että Pitti Uomon magia ei välttämättä ole kadonnut, mutta se on varmasti tietyllä tapaa palaamassa siihen tarkoitukseen, joka sillä aikanaan jo ennen ensimmäistä omaa vierailuani oli. Eli maailman suurimmaksi miesten vaatteiden sisäänosto- ja messutapahtumaksi. Ja jos näin on, en osaa olla siitä kovin pahoillani.

Ja jos jotakuta kiinnostaa katsella Pitti-meininkejä menneiltä vuosilta, niin DLA-blogin puolelta löytyy vanhempaa materiaalia. Tuosta materiaalista voi myös hyvin vetää johtopäätöksen siitä, miten omat vierailuni messuilla ovat muuttuneet. Ensimmäisten vuoden tapaista intoa mallistojen läpikäymiseen, kuvaamiseen ja raportoimiseen ei enää hetkeen ole ollut. Kuten Iiro sanoi, en itsekään välttämättä tunnistaisi eroa, jos Cucinelli tai Lubiam toisi uuden malliston sijasta ensi viikolla esittelyyn kesän 2014 malliston. Eikä kannata odottaa, että menneen kaltaista raportointia olisi luvassa tälläkään kertaa. Itse aion tällä(kin) kertaa keskittyä hyvään ruokaan, juomaan, ihmisiin sekä tietysti siihen, että löytäisin jotain uutta ja kiinnostavaa DLA:n puolelle.

Yhteenveto – Tyylien tyylit @ Pitti Uomo 93

Ja lopuksi vielä yhteenvetona ylläpidon #tyylit pääosin hovikuvaaja Juhan linssin läpi.

Kuvat: Juha Kortesalo (pl. JP istumassa Fortezza da Basson legendaarisella muurilla by Italian Vogue ja kansikuva Eton of Sweden).



Seuraavaksi