Karhunkierros NUTS 31km x Tyylit – Kisaraportti!

Blogissa on kevään mittaan tullut seurattua #Tyylit-tiimin valmistautumista Northern Ultra Trail Servicen järjestämään ”NUTS Karhunkierros” – kisaan Kuusamossa. Jos aiemmat osat ovat jostain syystä jääneet lukematta, löytyvät ne täältä: Tyylit x NUTS Karhunkierros 31km Osa 1 (Iiro & Joona), Osa 2 (Erik) sekä Osa 3 (Otto)

Nyt kuitenkin pitemmittä puheitta itse asiaan, eli kisaraporttiin! Varoittakaamme ihan jo etukäteen, että teksti on aika helvetin pitkä ja erittäin perinpohjainen. Jätä lukeminen nyt kesken ellei polkujuoksu kiinnosta, säästät elämästäsi monta minuuttia.

POLKUJUOKSU-PROLOGI

Käyttäjä oktopus aka Lauri lienee syypää koko projektiin. Kysyin keväällä foorumilla ehdotuksia jostain kivasta puolimaratonista, jossa maisemat eivät olis ihan kauheen tylsiä ja joka ei olis hirvittävän ruuhkainen – ihmismassojen keskellä rimpuilu ei kiinnosta laisinkaan.

nuts_karhunkierros_netti

Niinhän siinä sitten kävi, että ajatukseni loppusyksystä juostavasta leppoisasta puolimaratonista vaihtuikin nopealla aikataululla ilmoittautumiseen 31 kilometrin raastoon Karhunkierroksen maisemiin. Tämä siis maaliskuussa.

Nostan tämän nyt ylös sen takia, että tajusin tuossa toukokuun puolivälissä oman valmistautumiseni jääneen aika puolitiehen. Kevään mittaan juoksulenkkini olivat olleet lähinnä kuuden-seitsemän kilometrin työmatkoja tai välillä sellaisia viidentoista kilometrin kaupunkilaahusteluja. Maltsun jätemäestä ei oltu otettu tällä kertaa tuntumaa ja polkujuoksua oli parin keskuspuistolenkin lisäksi vedetty lähinnä satunnaisia lyhyen matkan repimisiä Salon seudulla.

Jotain oli tehtävä, joten kun helatorstaina (eli viikkoa ennen suunniteltua reissuun lähtöä) olimme menossa kuvaamaan aamusta Tyylit-lookbookkia, päätin vetää aamulenkin. Koska keväällä pisin lenkkini oli ollut vain hieman päälle 16 kilometriä, päätin nyt repäistä puolikkaalla. Tsekkasin reittioppaasta lenkin, joka lähti Jätkäsaaresta, kiersi Lauttasaaren, kulki Keilaniemen rantaa pitkin ja palasi Meilahden kautta alkuun. Suunnitelmien mukainen lenkki oli aika tarkkaan 21 kilometriä. Aamu oli varsin kaunis, mutta juoksukuntoni puute yllätti. Askellus tuntui jo raskaanpuoleiselta kiertäessäni Lauttasaarta, eikä tilanne helpottanut matkan edetessä. Keilaniemen kohdalla oli jo suru puserossa ja koska en ollut vaivautunut ottamaan vesipulloa mukaan, alkoi janokin iskeä kovaa. Meilahden jälkeen jouduin luovuttamaan. Sportstrackerissä säälittävät 19 kilometriä, huimasi, päätä (ja jalkoja) särki ja mieli oli musta.

Aikaa itse kisailuun oli yhdeksän päivää ja juoksukuntoni ei ilmeisesti sallinut edes puolmaratonia. Tilanne näytti todella pahalta. Nopean SWOT-analyysin jälkeen päättelin että heikkouteni olivat erityisesti varusteet, ei niinkään olematon treenimääräni tai puuttuva henkinen kantti. Muutenkin Karhunkierros vaati jos jonkinmoista varustetta merkinantopillistä aina avaruushuopaan, unohtamatta reilua määrää vettä.

Päättelin myös, etteivät kulahtaneet Niken tai New Balancen minimalistilenkkarit ole välttämättä se paras valinta pöpelikössä tai kallioilla juoksenteluun, joten uudet kengät oli myös hankittava. Päädyin Laurin suosituksesta valitsemaan paljon kehutut Salomonin S-Lab 4:t, jotka löytyivät ihan hyvällä alennuksella ja joista olin lukenut jo aiemmin kehuja. Toki kenkien varsin menevällä ulkonäöllä saattoi olla osuutta valintaan. Onhan punainen melkein yhtä nopea väri kuin musta. Juoksusettini täydentyi myös punaisella Ospreyn juomarepulla, joka kilpailijoistaan poiketen ei ollut neonvärinen.

SWOT-analyysini O&T-osuuden muodosti saman viikon lauantai. Nyt tuorein varustein aloin harkitsemaan vielä viimeistä pidempää juoksulenkkiä. Otto varoitteli viimeisen viikon raastojen menevän enemmän uhan kuin mahdollisuuden puolelle, mutta ajattelin tarvitsevani vähintään yhden onnistuneen 20+ lenkin ennen juoksukoitosta. Olin lauantaina toimistolla korjailemassa miinusmerkkiseksi valahtanutta saldoani ja päätin juosta kotiin kiertoreittiä, vetäen suurin piirtein aiemman lenkin päinvastaiseen suuntaan.

Aloitin juoksemalla Keskuspuiston halki Meilahteen, siitä Keilaniemeen ja sitten Lauttasaaren kiertäen kotiin Jätkäsaareen. Alkumatkasta alkoi heti hirvittää – kaupassa hyviltä tuntuneet Salomonit tuntuivatkin ylämäkeen askellettaessa aavistuksen liian suurilta. Nauhojen kiristäminen auttoi vähän, mutta kantapää heilui ylä- ja alamäissä vähän. Muuten juoksu alkoi kuitenkin kulkea. Vettä satoi ja taivas oli harmaa ohittaessani Keilaniemen. Pakasta vedetyt kengät alkoivat Lauttasaaren kohdalla hiertää, mutta selvisin kotiin ilman valtavia kärsimyksiä. Lopussa kiitos seisoi, kun Sportstracker näytti juostuksi matkaksi 22 kilometriä.

Täytyy sanoa, että vaikka tämäkään juoksulenkki ei vauhdillaan huimannut, oli se omiaan nostattamaan yleisesti mielialoja. Karhunkierros tuntui vielä kuumottavalta, olisihan matkassa 9 kilometriä lisää pituutta paljon vaikeammassa maastossa, mutta pahin epätoivo hälveni ainakin osittain. Treenien aika oli ohi, seuraava viikko omistettaisiin levolle.

LUKU 1 – MATKAKERTOMUS

Koska juoksureissun tarina kerrotaan nyt pitkän kaavan kautta, siirrytään torstaille. Matka alkoi Pasilasta, josta Otto nouti minut ja Erikin autolla puolen päivän aikoihin. Siinä missä viikolla oli vielä suurin piirtein katsottu ruokailun perään, oli reissu aloitettava saman tien tankkauksella. Tankkausohjeemme eivät kyllä juurikaan perustuneet tieteelliseen tutkimustietoon tai edes suoraan ammattiopastukseen, vaan olimme enemmänkin kuulleet että hiilareita kannattaa syödä ja paljon. Ilmeisesti käytännössä tankkaamisen periaatteet ovat hienovaraisemmat, mutta kävin ostamassa kuitenkin pussillisen suklaapähkinöitä yms jugurttirusinoita ja vastaavia Punnitse et Säästästä (olipa taas kallis paikka).

Koska varustautumisemme oli osin jäänyt vähän kesken, piti alkumatkaan ottaa vielä pyhiinvaellusmatka Varustelekaan. Militantti meno sopii hyvin metsässä rymyämiseen, mutta tällä kertaa etsimme lähinnä asusteita, eli hanskat ja putkikaulurit tuli poistettua – sekä tietysti natsikortti, matkan aikana esiin nousevia poliittisia keskusteluja varten.

Lekan jälkeen automme keula kääntyi kohti Lahtea. Tässä vaiheessa on hyvä ottaa hetki matkasuunnitelmamme avaamiseen. Kilpailu oli siis lauantaina, mutta lähdimme jo torstaina matkaan. Suunnitelmamme oli ajaa torstaina taiteilijaresidenssi Mustarindaan Hyrynsalmella ja yöpyä siellä, ajaa sieltä sitten perjantaina Rukalle jossa meillä oli varattuna huone motelli Willis Westistä ja täten olla huippuunsa viritetyssä juoksukunnossa lauantaiaamun sarastaessa. Suunnitelma oli hyvä, mutta miksi siis ensin Lahteen?

Vastaus on lihamuki. Entisenä salolaisena suomalainen kebapkulttuuri on lähellä sydäntä ja lihamuki on tietyllä tapaa sen huipentuma. Itäeurooppalaista liha on paras vihannes –eetosta mukaileva keksintö on samalla hyvin suomalainen. Jostain syystä olin kuitenkin seurueemme ainoa joka halusi kokeilla lihamukia. Otto piti mukia kuvottavana ja Erikille se oli jo tuttu – olihan mies aikoinaan suorittanut Lahdessa opintojaan. Nettisalapoliisina tulin johtopäätökseen, että autenttisimmillaan mukin löytää Jonen grillistä. Kyseinen grilli paljastuikin osaksi valtavaa Jonen viihdekompleksia, johon kuului myös shottibaari sekä thairavintola.

Jonen megaplex!

Jonen megaplex!

Erik kehui, että thairavintola on varsin asiallinen, mutta lihamukiahan täältä oltiin tultu hakemaan. Ensimmäiseksi hirvitti kuitenkin Lahden hintataso. Pysäköintimaksu oli täyttä riistoa ja puhelimella toimiva kätevä maksujärjestelmä niin näppärä, että selvisimme operaatiosta miltei alle kymmenen minuutin. Tyly meno jatkui Jonen grillissä, jossa normikokoinen lihamuki oli 8 euroa! Ilmeisesti Lahti Business Cityn asukkailla on vielä taantumassakin löysää rahaa taskut täynnä kun mukillisesta porsaanlihaa voi pyytää miltei hyvän lounaan hinnan.

Elämyksenä muki oli toki omanlaisensa, mutta aika hirveä sellainen. Odotinko jotain muuta? En kai, mutta tavallaan muki onnistui ylittämään ja alittamaan odotukset samaan aikaan. Liha ei tullut mikrosta eikä ollut peruskebapia, mutta toisaalta ehkä omat testotasoni eivät olleet tarpeeksi korkealla, että olisin kyennyt edes etäisesti nauttimaan annoksesta. Lihanriekaleet ja salaattisilppu oli hukutettu reiluun kauhalliseen majoneesia ja normaalimukikin alkoi tuntumaan yllättävän reilulta. Ammattimies olisi viimeistellyt annoksen kulauttamalla pohjanmaan kautta mukin pohjalle kerääntyneet rasvat. Jäi itseltäni väliin.

Onneksi kävimme myös kaupassa, joten saimme tankkauksen hieman jo käyntiin. Automatka Lahdesta Kuopioon sujuikin rivakasti ja palauduin yllättävän nopeasti kohtaamisestani lihamukin kanssa. Matkamusiikkina kuunneltiin klassikoita, aina Brucen Nebraskasta Tragedyyn. Kovimmat tsemppibiisit jätettiin kuitenkin vielä kisapäivälle.

Koska olin ryhmästämme ainoa joka oli nauttinut varsinaisen lounaan – jos lihamukini sellaiseksi lasketaan – päädyimme ottamaan puolivälin pysähdykseksi Kuopion ja safkaamaan sympaattisessa Trattoria Sorrentossa. Ulkoisesti vaatimattoman näköinen ja italia-kitschillä sisustettu ravintola oli saanut etukäteen netin puolella hyviä arvioita, eikä ruoka tosiaan pettynyt. Hinta/laatusuhde oli kohdillaan eivätkä pizzat hävenneet ollenkaan vertailussa stadin paremman pään pizzapaikoille. Kokoakin oli, joten aika turvonneina jatkoimme matkaa – hyvä toki koska hiilaritankkausta ei kannata jättää viime tippaan.

Trattoria Sorrento - todella jees

Trattoria Sorrento – todella jees

Kuopiosta matka jatkui kohti Hyrynsalmea. Nyt alkoi jo vähän ajaessa puuduttamaan, mutta onneksi Kainuun sää piti hieman jännitystä yllä. Häikäisevä ilta-aurinko vuorotteli rankkojen sadekuurojen kanssa ja näimmepä yhdessä vaiheessa hetkellisesti jopa taivaanrantaa halkovan tuplasateenkaaren. Tunteet olivat pinnalla tässä miesköörissä. Ilta alkoi kuitenkin hämärtyä ja matkaa oli vielä jäljellä.

Saavuimmekin Hyrynsalmen Mustarindaan vasta loppuillasta, mutta onneksi pitkälle ehtinyt alkukesä ja paikan sijainti piti huolen siitä, että ulkona oli vielä mukavan valoisaa. Kuten saimme myöhemmin useampaan otteeseen havaita, Hyrynsalmen alueella oli ihan omanlaisensa mikroilmasto ja maa laajalti vielä lumen peitossa. Kaljat menivät hankeen odottamaan ja pistimme saunan lämpiämään.

nuts_karhunkierros_kaljat

Taiteellinen kaljakuva Mustarindan malliin

Mustarindaa on kuitenkin hyvä tässä vaiheessa vielä esitellä. Kyseessä on taiteilijaresidenssi, joka tarjoaa tiloja avoimen haun kautta keväisin ja syksyisin eri alojen taiteilijoiden ja tutkijoiden käyttöön. Jos lukijakunnastamme löytyy residenssiä kaipaavaa väkeä, voimme mitä lämpimimmin suosituksin kehottaa tutustumaan Mustarindaan paremmin, sillä se on ihan omaa luokkaansa. Omavaraiseen olemassaoloon pyrkivä ekokommuuni on perustettu vanhaan kyläkoulun rakennukseen ja on kaikin tavoin todella siisti.

Omavaraisuudesta kertoi myös pihaa koristanut todella härski häkäpönttöiseksi muutettu Land Rover. Mustarindassa majaillut opiskelija Sallamari tosin kertoi meille, että pöntön säädöt eivät vielä olleet ihan kohdillaan ja auto hyytyi mäkiin aika helpolla. Auton ulkonäkö oli kyllä jo valmiiksi varsin post-apokalyptinen, joten uskoisin että kunhan yhteiskuntarakenteemme romahtaa ja siirrymme Mad Max –henkiseen bensatalouteen, nousee Häkälantikka arvoonsa.

Perjantai aloitettiin jatkamalla tankkausta aamupalalla. Torstain safkaus ei ollut ehkä antanut ihan ideaalia lähtöä tavoitteelliseen hiilaritankkaukseen (tosin Sorrenton pizzoilla jonkun verran paikkailtiin tätä), joten nyt pistetiin kaurapuuro tulille. Kaurapuuro olikin loppureissun meidän toteemiruokamme, kiitos osin matkalla runsaasti kuunnellun Lama-yhtyeen kakkoslevyn.

Kaurapuurolla voittoon ja sen yli!

Kaurapuurolla voittoon ja sen yli!

Mutta totuus löytyy kaurapuurosta,
sen mausta ja sen voimasta
Syö sitä, kasvat suuremmaks kuin muut,
ei virnistykseen enää veny muiden suut

nuts_karhunkierros_musta4

Panoraamaa

Kaurapuuron totuuksien myötä päätimme ennen lähtöä tutustua vielä Mustarindan kupeesta löytyvään näköalatorniin, joka sijaitsi lumikenttien keskellä metsän pimeydessä. Parhaimmillaan polviin asti yltävässä lumisohjossa tarpominen oli vähän pelottavaa seuraavana päivänä odottavan juoksu-urakan suhteen. Näköalatorni itse oli kyllä komea, kyllä kannatti matka.

Vaikka metsäseikkailumme olikin huikean jännittävä, kello kävi kovaa vauhtia ja Rukalle oli ehdittävä ajoissa. Otimme vielä virallisen tiimikuvan, kiitimme Sallamaria vieraanvaraisuudesta ja lähdimme matkaan.

#tyylit

#tyylit

Perjantain ajosta ei ollu kovin ihmeellistä kerrottavaa. Liikennettä ei ollut juuri alkumatkasta, joten Brucea kuunneltiin keskellä tietä. Good times.

Bruce Springsteen - Nebraska

Bruce Springsteen – Nebraska

Matkalla tuli useampaan otteeseen hämmästeltyä paikallista ajokulttuuria. Ilmeisesti tiukat ohitukset ovat leimallisesti paikallinen kulttuuripiirre, sillä Hyrynsalmi-Kuusamo-välillä tuli todistettua useampikin melkein-kolari. Pidimme kunnon kansalaisina kuitenkin oman tilannenopeutemme hillittynä ja tyydyimme paheksumaan paikallisia liikenneraggareita.

Huomasimme pian olevamme jo melko pohjoisessa, kun useampaan otteeseen matkanteon pysäyttivät tietä ylittävät poronvasat. Olisimme jääneet paremmalla ajalla ottamaan kuvia näistä sympaattisista elikoista, mutta hieman viivästyneen aikataulumme myötä meitä kaivattiin jo motelli Willis Westissä.

Rukan hiihtokaudella motelli Willis West on varmasti aikamoinen elämys, mutta nyt olimme miltei ainoat asiakkaat ja suureksi pettymykseksemme itse saluuna ei ollut auki. Motellihuone itsessään oli ihan siisti, joten purimme matkatavaramme ja suuntasimme kohti kisa-aluetta ilmoittautumaan. Törmäsimme mestoilla Lauriin, joka oli saapunut paikalle toisen juoksuporukan kanssa lentokoneella (ei voi arvostaa). Hänet oli aiemmin laitettu toiseen lähtöryhmään, mutta sai onneksi vaihdettua #tyylit-tiimin lähtöön ja liittyi täten urhoolliseen joukkoomme. Jäimme hetkeksi ihmettelemään astetta kovemman luokan karpaaseja – eli 160 kilometrin matkalle lähteviä sankareita. Kovaa menoa, ei oma 31km matka seuraavana päivänä enää niin ihmeelliseltä tuntunutkaan. Pää (ja testotasot) painuksissa lähdimme takaisin Willis Westille potemaan akuuttia mitättömyyden tunnetta.

Mutta eihän siinä, 31km olisi meille varmasti kova koettelemus, joten tankkausta piti jatkaa. Pistimme vielä tuhdit avokadolohipastat tulemaan, jotta hiilaritankkauksemme ei olisi ihan pelkästään suklaan ja karkin varassa. Varmuuden vuoksi tuli koneistoa voideltua myös muutamalla oluella kuunnellessamme Oran ‘Juice’ Jonesin ikivihreää stygeä ”The Rain”. Oli aika mennä nukkumaan, hieman jännitti.

Pastaa koneeseen

Pastaa koneeseen

LUKU 2 – KARHUNKIERROS KUTSUU, JUOKSUPÄIVÄ

#tyylit

Aamu valkeni aikaisin ja heräsimme paniikissa – hittibiisi oli ollut enteellinen ja ulkona alkoi tihuttaa. Etsittyämme aamupuuron totuutta kasasimme itsemme ja aloimme valmistautumaan kisaan. Edellisillan The Rain –fiilistelyt saivat väistyä ja aloimme lietsoa itseämme hurmokseen – repeatilla toki aiheeseen sopivasti Tommi Läntisen Via Dolorosa. Ystävyys, toivo ja veljeys olisivat koetuksella, mahtaisiko ikävän öljylamppu valaista matkalla toivottomuuttamme edes silmänräpäyksellisen? Veisikö Karhunkierros miehistä parhaat?

Aamupuuron jälkeen kasasimme kamppeet ja söimme vielä jämät edellisillan lohiavokadopastasta. Ulkona käydessä tajusin, että olin jättänyt aika olennaisesti juoksutakin hankkimatta. Ainoa etäisesti ulkoiluun soveltuva päällysvaatteeni oli Uniqlon huppari, joka tietysti sateessa painaisi nopeasti vähintään kymmenisen kiloa. Ilma oli todella epävakaa, mutta ajattelin pistää sormet ristiin ja toivoa ettei Karhunkierros kiusaisi rankkasateilla.

 

Lähdimme liikenteeseen ja kohti Rukan hiihtokeskuksella odottavaa bussikyytiä. Matkalla kohti varsinaista kisalähtöä huojennuimme, kun maastossa näkyi korkeintaan muutamia pieniä lumiläikkiä. Tosin oli kyllä pirun kylmä, joten sovelsimme Seppo Rädyn ja Mika Halvarin hyviksi havaittuja oppeja ja istuimme starttia edeltäneen tunnin bussissa. Bussissa odotellessa alkoi kuitenkin taivaalta tulla vettä ihan kunnolla, joten oma hupparivalintani vaikutti jo todella huonolta. Erik onneksi heltyi ahdingostani ja lainasi kevyempää Gyakusou-hupparia, koska oli itse taas onnistunut hieman ylipukeutumaan. Pistin hupparin vaihtoon ja olimme valmiit juoksemaan. Tässä sähellyksessä tunti menikin kuin siivillä – Karhunkierros kutsui ja oli aika juosta!

Otimme sumutorven saattelemana räjähtävän lähdön ja syöksyimme kohti ensimmäisiä riippusiltoja. Ennakkotietojen mukaan niitä oli alkumatkasta luvassa kolmisen kappaletta ja ne muodostaisivat jonkin sortin pullonkauloja, joten halusimme nopeasti hyviin asemiin. Ripeytemme toikin toivottua tulosta ja pääsimme liitämään siltojen yli jonottamatta. Juoksun tahti oli välillä vähän turhankin ripeä ja himmailimme GPS:n perusteella säännöllisesti.

Sadetta ripotteli hieman, mutta ainakaan vielä pahimmat pelkomme sään suhteen eivät vaikuttaneet toteutuvan. Maa oli osin hieman kosteaa, mutta pääosin sorapintaista kohtalaisen leveää polkua. Etenimme reipasta tahtia, pysähtyen vain kertaalleen solmimaan kengännauhoja sekä ihailemaan maisemia. Komeita olivat!

Reilun kuuden kilometrin kohdalla tunsin kuitenkin kylmien väreiden kulkevan pitkin selkääni – käännähdin katsomaan taakseni, mutten vielä nähnyt mitään. Tunsimme olevamme saaliita, eikä aikaakaan kun näkökentän sivulta hyökkäsi neonväreihin sonnustautunut leopardi. Leopardi ei antanut armoa, vaan ohitti meidät siekailematta ja vauhdilla. Kirkkaiden värien sokaisemana ehdimme vain silmänräpäyksellisesti reagoida ja nappasin nopeasti suttuisen kuvan – ehkä todistaakseni itselleni ettemme nähneet näkyjä. Hetkeä myöhemmin takaamme ryskäsi kaksi leopardinmetsästäjää, jotka olivat selkeästi saaneet suurpedon tähtäimiinsä.

Siellä se menee! Ehdottomasti kisan nopein asu!

Siellä se menee! Ehdottomasti kisan nopein asu!

Järkytyksestä toivuttuamme loppumatka ensimmäiselle taukopaikalle sujui melko vaivatta. Etukäteen hieman reiluntuntuiset maastolenkkaritkin olivat jalkojeni turpoamisen myötä jo todella hyvin istuvat. Saavuimme voittajafiiliksissä taukopaikalle, jossa meitä odottivatkin jo sipsit, suklaa ja suffeli-keksit.

Minuutin tauon jatkoimme matkaa hyvissä fiiliksissä. Olin itse suorastaan yllättynyt, miten helpolta ensimmäiset vähän vajaat kymmenisen kilometriä olivat tuntuneet.

Tässä vaiheessa jalka alkoi itseasiassa muutenkin nousta vielä kepeämmin ja juoksu tuntui suorastaan lentävän. Kuurottaiset sateet olivat osin muuttaneet polun aikamoiseksi mutavelliksi, joten ihan kauhean helpolla eivät lenkkarimme päässeet. Maasto muuttui kymmenen kilometrin jälkeen avomaisemaksi, vuorotellen soiden ylitysten, aukeiden ja avohakkuiden välillä.

Tahtimme oli tässä vaiheessa vielä aika hyvä, vedimme sellaista noin 6–7 min/km tahtia, vaikka pariin otteeseen hankalammat mutavellit meitä pyrkivätkin hidastamaan. Huomasin kuitenkin jossain neljäntoista kilometrin kohdalla, että fysiikan rajat alkoivat tulla vastaan. Ei sillä, että olisin (vielä) kärsinyt, mutta taitettu matka alkoi selkeästi tuntua. Sama fiilis näytti olevan myös Erikillä, joka puuskutti eteenpäin välillä vähän tuskaisen oloisestikin.

Siinä hieman ennen kahtakymmentä kilometriä maasto oli muutenkin jo aika haastavaa. Mukavat avopolut vaihtuivat hankaliksi kinttupoluiksi jotka olivat usein mudan peitossa ja korkeusvaihtelut muuttuivat dramaattisemmiksi. Ensimmäisen kunnon herätyksen Karhunkierros tarjosi noin kuudentoista kilometrin kohdalla, kun edessämme nousi suorastaan monumenttimainen porrashirvitys.

Nousu ei tainnut olla kenellekään helppo, mutta erityisesti perää pitävä miehistö hyytyi. Jouduin myöntämään, että olo ei ollut kauhean hyvä. Jalkojen päässä tuntuivat heiluvan lyijypainot, eikä etenemisessä ollut ollenkaan samaa kepeyttä, mitä vielä vaikkapa puolisen tuntia aiemmin. Takanani Erik näytti myös kärsivän naama punaisena. Erot tiimiläisten peruskunnossa alkoivat ilmetä toden teolla, sillä Otto ja Lauri etenivät vielä ripeästi.

Kun matkaa oli mennyt sellaiset 18 kilometriä, oli selvää että yhdessä jatkaminen ei ollut enää mielekästä. Joukkueen oli irtisanottava heikompaa ainesta, jotta selviäminen modernissa kilpailuyhteiskunnassa mahdollistuisi. Tyylit otti käyttöön sipilämäiset otteet ja iteroi ryhmästään pahimmat vatuloijat (eli minut ja Erikin) tien varteen. Katsoimme kun Otto ja Lauri pinkaisivat matkaan ylös mäkeä.

 

OTTO

Juoksun ensimmäiset noin 2/3 olivat edenneet mukavan rennoissa merkeissä, Iiron, Erikin ja Laurin kanssa paskaa puhuen, maisemista nauttien ja valokuvia räpsien, mutta jäljellä olevien kilometrien huvetessa takaraivossani alkoi jyskyttää alati kasvava pelko siitä, ehtisikö matka loppua ennen kuin ehtisin raastaa reiteni tyhjiksi. Henkilökohtaisena tavoitteena kuitenkin oli, ei niinkään jonkin tietty loppuaika, vaan pikemminkin omien rajojen etsiminen. Ne eivät tulisi kuitenkaan vastaan tällaisella hölkkävauhdilla ja tässä kohtaa pelkäsin vielä, että edellisten päivien autossa istuminen valuisi hukkaan ja jalkani olisivat tulevina päivinä täysin toimintakuntoiset. Tämä huoli tuli kuitenkin osoittautumaan turhaksi sen jälkeen kun päädyimme Laurin kanssa väistämättömään ratkaisuun Iiron ja Erikin koneiston alkaessa sakkaamaan. Kiristimme omaa tahtiamme ja jätimme ei-niin-dynaamisen-duon erämaan armoille, oman onnensa nojaan.

Jylhä luonto

Jylhä luonto

Yhteinen irtiottomme Laurin kanssa ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, sillä melko pian kävi selväksi, että omassa lohiavokadopastakäyttöisessä koneistossani oli liikaa energiaa, joka oli yksinkertaisesti pakko päästää valloilleen. Laurin löydettyä uutta matkaseuraa, nykäisin vielä kerran enkä enää sen jälkeen katsonut kertaakaan peruutuspeiliin. Peto oli irti! Irtiottoni tavoitteena oli puristaa ulos kaikki, mitä näistä kanankoivista oli puristettavissa. Loppumatkan tykittelinkin sitten niin kovaa kuin vain melko vaikeakulkuiseksi muuttuneessa maastossa pystyin ja sillä periaatteella, että kapusin kaikki loput nousut ylös juosten. Kaikilla kilpailijoilla vauhdinjako ei ollut onnistunut aivan yhtä hyvin ja tässä vaiheessa väsähtäneiden kilpakumppaneiden selkämyksiä alkoikin tulla vastaan kiihtyvällä vauhdilla.

Yllätyksekseni vastaan alkoi tulla myös matkan alkutaipaleelta tuttuja selkämyksiä, muun muassa pahasti väsähtäneet pantterinmetsästäjät, jotka olivat jääneet ilman himoitsemaansa päänahkaa. Tässä vaiheessa mieleni syvistä syövereistä alkoi kummuta väännös eräästä hyvinkin tutusta lastenlaulusta: ”Pantteria mä metsästän/ tahdon saada suuren/ enkä pelkää ollenkaan…” Jos kerran ohitin pantterinmetsästäjät, olisiko minun mahdollista tavoittaa verkkokalvoni kisa-asullaan käristänyt neonpantteri?!? Tämän ajatuksen voimin kiristin tahtiani entisestään enkä edes pysähtynyt viimeiselle tankkauspisteelle nauttimaan sen antimista, sillä pantterin tavoittaminen saattaisi olla sekunneista kiinni. Pian kuitenkin kävi ilmi, että pantterin tavoittamista ei tarvitsi jännittää maaliviivalle asti, sillä totaalisesti voimansa menettänyt kissaeläin tulikin hyvin pian selkä edellä vastaan.

Ohitusta seuranneen epätodellisen onnistumisen tunteen siivittämänä jatkoin omaa juoksuani, joka kuitenkin koki pian inhottavan takaiskun. Oman loppukirini aikana olin koko ajan juossut aivan riskirajoilla hyvin hankalakulkuisessa maastossa ja pantterin saavuttamisen jälkeen päätin hieman hiljentää tahtia mahdollisen loukkaantumisen pelossa. Ironista kyllä, onnistuin muljauttamaan nilkkani pian tämän jälkeen – tasaisella pitkospuulla kaiken lisäksi. Parin voimasanan ja 400 mg Buranan siivittämänä jatkoin kuitenkin matkaa nilkuttaen kohti viimeisiä nousuja. Nousuista viimeinen, kipuaminen Rukan laskettelurinteen huipulle osoittautuikin todella sadistiseksi.

Toisaalta, vikaa saattaa olla myös allekirjoittaneessa, joka portaiden juurelle löysi itsestään ei-niin-pienen masokistin: edellä edenneiden kilpakumppaneiden kapuamista katsoessani pohdin, että olikohan kukaan vielä kisan aikana juossut koko portaikkoa huipulle asti – siis minua ennen! Keräsin viimeisetkin jäljellä olevat voimanrippeet ja lähdin kapuamaan laskettelurinteen huipulle tyylillä, joka ainakin omasta mielestäni muistutti juoksemista. Laskettelurinteen jälkeen alkoikin loppulaskettelu – kirjaimellisesti – maalisuoralle, mistä kantautuva torvien törinä ja yleisön kannustushuudot alkoivatkin jo kantautua korviin. Viimeisten metrien aikana ohitin vielä tukun juoksijoita, jotka kannustivat minua mahtavalla tavalla entistä kovempaan loppukiriin. Loppusuoran juoksin niin kovaa kuin yksinkertaisesti pystyin ja maaliviivan ylittämisen jälkeen mielettömän euforinen tunne valtasi koko mielen ja edellisten päivien epäusko koko projektia kohtaan purkautui raivokkaana tuuletuksena.

 

LAURI

Lyhyesti omista taustoista sen verran, että juoksuharrastus lähti liikkeelle vajaa pari vuotta takaperin kun hyppäsin mukaan adidas heimoakin vetäneen Joonas Laurilan pienvalmennusryhmään. Muu treeniporukka harjoitteli Tukholman marathonia varten, ja suhteellisen vähäisestä juoksukokemuksestani huolimatta otin saman tavoitteen itsellenikin.

Vuosi sitten toukokuussa juostun Tukholman marathonin jälkeen kävin syksyllä juoksemassa Amsterdamissa ensimmäisen puolikkaani. Eri kohteisiin suuntautuvat kisareissut ovat toimineet melko hyvänä motivaationa harrastukselle, ja suosittelenkin sitä lämpimästi. Lisäksi juoksuseura tekee kaltaisekseen, eli homma lähtee käsistä hyvin helposti.

Melko pahoista penikkataudin oireista kärsineenä olen saanut paljon kehotuksia juosta suuremman osan lenkeistä metsässä ja poluilla. Polkujuoksu rupesi kiinnostamaan. Kova maantie on armoton, ja Karhunkierros olikin mielessäni lähes täydellinen yhdistelmä näitä kahta: eksoottinen kisareissu pehmeällä pohjalla juostavaksi. Kuten jo aiemmasta selviää, todellisuus ei ollut aivan täysin tällainen. Kaksi kolmasosaa matkasta oli mukavan pehmeää — välillä puoleen sääreenkin — mutta viimeinen, irtioton jälkeinen kolmasosa kyllä jotakin aivan muuta.

nuts_karhunkierros_lauri6

Myrsky nousee

Kisan alkupuolen vauhti oli tuntunut kohtuulliselta. Alkuvaiheen riippusiltojen jälkeen rullailtiin reipasta tahtia pitkin polkuja. Vetisempien kohtien ja hakkuuaukioiden jälkeen taidettiin siirtyä kolmannen kympin puolelle, ja kuten Otto jo aiemmassa mainitsikin, puhtia tuntui itselläkin olevan vielä hieman kiristää tahtia.

Yhteistä matkaa jatkettiin muutaman kilometrin verran. Jotakin harjun lakea juostessa etelän puolelta puski kunnolla räntää naamalle. Olin iloinen siitä, että oltiin laella, eikä ympärillä ollut vaaraa saada kaatuvaa puuta päälleen. Maisemat olivat komeat, ja kevyen myrskyn jälkeen aukesivat ensimmäiset kunnon näkymät paljaaksi ajeltuja Rukan laskettelurinteitä kohti.

nuts_karhunkierros_lauri5

Monta, monta kukkulaa edessä

Otto juoksenteli sen verran kepeän oloisesti ylös ja alas notkoja ja vaaroja, että vedimme yksissä tuumin johtopäätökset ja jatkoimme molemmat omaan tahtiimme. Vaihdoin muutaman sanan vasta kiinni juostun kanssakilpailijan kanssa, ja sillä välin Otto katosi johonkin pensaaseen.

Juttuseuralla piiputti sen verran pahasti, että en jäänyt pidemmäksi rupattelemaan, vaan jatkoin matkaa itsekseni. Ihmisen selkää tuli vastaan tasaista tahtia. Aika monelle yhä tihenevät ylä- ja alamäet tuntuivat aiheuttavan ongelmia.

Toisella huoltopisteellä en nähnyt tuttuja naamoja, mutta olo tuntui vähän huteralta, joten jäin pariksi minuutiksi nauttimaan sipsi- ja keksitarjoilusta. Sen jälkeen lähdin viimeiselle osuudelle. Joku huoltopisteellä kysyi, josko on vielä monta nousua jäljellä. Huoltaja vastasi humoristisena että kymmenkunta. Kuvittelin että mies vitsailee.

Viimeiselle kuudelle kilometrille tosiaan mahtui kymmenen huippua. Nousut ja laskut olivat jyrkkää kivikkoa. Paikoitellen reitti oli louhittu kallioon iskuporakoneella, ja kaikki irtokivi jätetty siihen viereen lojumaan. Jyrkimpiin kohtiin oli kiinnitetty köysiä, joista kiinni pitäen kulkija saattoi joko kiskoa itseään ylös tai jarrutella matkallaan alaspäin.

Jostakin takavasemmalta hiipi outo väsymys. Kuvittelin, että kivikkoisten nousujen ja laskujen sahaaminen ottaisi jalkoihin pahemmin, mutta oikeastaan minua vaivasi vain kokonaisvaltainen heikotus. Tunne oli uusi, enkä osannut tulkita sitä lainkaan. Lisäenergia tai juomat eivät kumpikaan tuntuneet auttavan, vatsa tuntui vähän oudolta. Yritin lähinnä keskittyä liikkumiseen, ja päätin jättää ravinnon pohtimisen sikseen.

Olisi ehkä kannattanut pohtia enemmän. Nelisen kilometriä ennen maalia havaitsin maastossa pienen harmaan rakennuksen, jonka ovessa oli sydämenmuotoinen ikkuna. Rautaisen päättelykykyni avulla ymmärsin että heikotukseni saattaa olla merkki kevyestä imeytymisongelmasta, ja rinteeseen rakennettu puucee voisi kenties olla avuksi paisuvan vatsani kanssa. Kehnoista fiiliksistä huolimatta olin edellisen parin kilometrinkin aikana mielestäni ohittanut useamman juoksijan, ja kiroilin hiljaa mielessäni samalla kun katselin pitsiverhon välistä nyt minun ohitseni hölkkääviä juoksijoita.

Nopea tauko kyllä palkitsi. Lähdin taittamaan viimeisiä kilometrejä hyvillä fiiliksillä. Vetäisin ennen lähtöä ostamani metrilakun naamaan vauhdissa. Noitapillin suolaisuus tuntui suorastaan huumaavalta. Mieliala koheni reilusti, ja sain tietääkseni juostua kiinni kaikki minut ohittaneet, ja vielä pari ylimääräistäkin. Matka maaliin oli kisan kovimmista nousuista huolimatta suorastaan nautinnollinen, ja viimeisten satasten alamäen loppukirin jaksoin päästellä maksimissaan alle neljän minuutin kilometrivauhtia. Kisa oli raskain tähän asti juoksemani, mutta omalla tavallaan myös hauskin.

nuts_karhunkierros_lauri

 

ERIK

Kun Karhunkierros oli viimein edessä, kuumotti niin pirusti. Epäilykset jäivät kuitenkin rattoisan menomatkan aikana pian unholaan. Reitillä Rukalle piisasi kerrassaan hienoja maisemia ja sitäkin enemmän hyvää läpänheittoa ja analysointia vaalituloksesta. Lisäksi mainittu Mustarindan välietappi oli varsin hauska pysähdyspaikka. Apurahataiteilijahommat alkoivat todenteolla kiinnostaa.

Itse juoksusta ovat jo aiemmat kirjoittajat kertoneet olennaisimmat – eli alkuosan reilu puolikas kokonaismatkasta antoi valheellisen kuvan edessä olevasta epäinhimillisestä rääkistä. Vajaat parikymmentä kilometriä meni jolkotellen maltillista tahtia varsin mukavasti. Vaihteleva ja pehmeä polkumaasto antoi mainion alustan etenemiselle. Penikka- ja päkiäoireista kärsineenä yllätyin, kun mikään paikka ei vihoitellut: dynaaminen askellus tuntui ehkäisevän rasitusvammojen syntymistä.

Myöskään uudenkarheat kengät eivät aiheuttaneet minkäänlaisia rasitusvammoja; samaten repun kanssa juokseminen tuntui yllättävän luontevalta. Tässä vaiheessa taisimme ryhmässä kilvan hehkutella polkujuoksun mainioutta, mielessä siinsivät itselläkin unelmat tulevista polkumaratoneista. Myös maaston miellyttävyys yllätti: sateesta huolimatta jalat olivat toistaiseksi säästyneet pahemmalta plutaamiselta ja kurassa kahlaamiselta.

Tämä autuus kuitenkin loppui aiemmin mainittuun sadistiseen porrasnousuun, joka vei voimani tyystin. Krampit olivat väistämätön seuraus aerobisen kestävyyden riittämättömyydestä ja tämän jälkeen eteneminen alati pahenevassa hetteikössä oli puujalkaista ja vauhti vaihtui kävelyksi joka nousussa. Olin helpottunut, kun joukkueen ajanhengen mukaisesti väkevämmät yksilöt karistivat heikommat kannoiltansa.

Tässä vaiheessa ei vielä aavistanut, kuinka pitkä loppumatkasta Iiron kanssa olisi tuleva. Käytännössä juoksuosiot vähenivät olemattomiin maaston ollessa lähinnä jyrkkää ja kivikkoista nousua ja laskua. Kukkuloiden tahkoamisessa oli jotain raamatullisen kiduttavaa. Kun oli saanut kavuttua yhden laelle, seuraava siinsi jo horisontissa. Lisäksi erään valtaisan paljakan laella yllättänyt raekuuro sai koko rääkin tuntumaan jo huonolta pilalta.

Haters gonna hate

Haters gonna hate

Toisen huoltopisteen jälkeen luulimme, että olemme ihan loppumatkassa jo, viimeiset pari nousua ja homma olisi siinä. Voi kuinka väärässä olimmekaan. Sipsien ja suklaan voimalla jatkoimme matkaamme hölkäten kohtalaisen kepeästi askeltavan naisjuoksijan perässä. Hankalan nousun jälkeen laskeuduimme kompuroiden alas mäkeä, joka vietti jonkinlaiselle laavuntapaiselle paikalle, josta emme sitten nähneet suoraan, että kumpaan suuntaan kääntyä. Edessämme juokseva nainen taittoi vasempaan, joten seurasimme, varsinkin kun kauempana näkyvä kukkula oli sen näköinen, että ihan varmasti tällä reitillä sen joutuisi nousemaan.

Hetken juostuamme nainen edessämme kääntyi katsomaan meitä, kysyen että onkohan tämä nyt oikea reitti? Katsoimme toisiimme hieman epäuskoisesti ja täytyi myöntää, että pahalta näytti. Opastekylttejä ei ollut ihan hetkeen ollut näkyvillä ja epätoivo alkoi jyskyttämään takaraivossa. Olimme nilkkoja myöten suossa. Paikalle juoksi vielä neljäs tyyppi, jonka katseesta näki suoraan että hänelläkään ei ollut mitään käsitystä reitistä. Olimme eksyksissä.

Eikun takaisin päin pää painuksissa ja nöyrinä. Päästyämme edellisen kukkulan juurelle näimme hieman kauempana viitoitusta ja tajusimme, että oikeaanhan siinä olisi pitänyt kääntyä. Eikun juoksemaan. Vetämämme arviolta kilometrin pummi syvässä suossa tarpoen vei aikaa parikymmentä minuuttia ja alkoi syödä uskoakin. En enää pitänyt lukua nousujen määrästä, sillä olin päättänyt luopua toivosta. Energiatasot ja nesteytyskin olivat aivan huvenneet. Medi-helin pehmeä kyyti siinsi jo mielikuvissa…

"Smiling faces, smiling faces sometimes, they don't tell the truth..." Aika hirveet olot tässä vaiheessa, about 27km takana.

”Smiling faces sometimes, they don’t tell the truth…” Noin 27 km takana, aika hirveet olot.

Mäet eivät olleet ottaa loppuakseen vaikka mikä oli. Maisemat olivat kyllä todella kauniit, mutta meno oli tuskaa. Lopulta finaali kuitenkin häämötti edessä. Epäuskoisena tuijotimme Rukan laskettelualueen jyrkkiä rinteitä. Reitti todellakin vei huipulle pitkin lumista rinnettä. En oikein enää muista tuntemuksiani tuosta eteenpäin.

Tuska päättyy!

Tuska päättyy!

Maalissa pojat olivat odotelleet jo hyvän tovin jäätävässä ilmassa. Eikun saunaan, safkaa naamaan ja taas matkaan! Karhunkierros selätetty, ens vuonna uusiks!

 

Lopuksi mietteitä koko reissusta

Iiro: Erikin vuodatus tiivisti aika hyvin omat tunteet. Olisin voinut vähän pidempäänkin selostaa, että millaiset hajoamiset siinä loppupuolella alkoi olla, mutta pääpointit tulivat tuossa. Sitä tarvitsee kyllä vielä itse korostaa, että viimeisen seitsemän kilometrin aikana aika ja matka kaareutuivat jollain todella suhteellisella tavalla. Oli kohtalaisen epäuskoinen fiilis kun luuli juosseensa sellaiset pari kolme kilometriä, sit seuraavaksi vastaan tuleva kyltti ilmoittaa et hädintuskin kilometri juostu. Viimeistä kahta ja puolta kilometriä me juostiin vähintään viis kilometriä.

Otto: Maalialueella tunsin kuitenkin pientä pettymystä siitä, että olo oli yllättävänkin hyvä. Oliko kuitenkin käynyt niin, että jonnekin kanankoipien syövereihin oli jäänyt jotain, mikä olisi voinut ottaa vielä muutamia minuutteja pois loppuajasta?

I: Mun ja Erikin suorituksen aikaa toki heikensi se eksymisepisodi, mutta kunnon puolesta ei olis ollu paljoa rahkeita parempaan. Tai et kauheeksi rämpimiseksihän se lopussa meni, mut ainakin aika olis ollut sen vartin tai parikyt minuuttia parempi ellei oltais päädytty suolle sekoilemaan – toisaalta jos maastojuoksussa eksyy aika selkeesti ilmaistulta reitiltä niin eipä siinä voi muita syyttää kuin itseään. Samoin meidän harhailut pisti perspektiiviin se epäonninen, joka oli 160km matkalla onnistunut eksymään 18km pummin. Voitaneen epäillä et hajoamiset on olleet siinä tilanteessa melko eeppiset – mut arvostusta hänelle, oli kuulemma saapunut kuitenkin maaliin 35 tunnin suorituksen jälkeen. Kovaa menoa.

Lauri: Mullahan meni tuohon viimeiseen kymppiin muistaakseni 40 minuuttia pidempään kuin Otolla, mikä kertoo kyllä omaa kieltään sekä Oton energiatasosta (kisan toiseksi kovin loppukiri!) että mun ongelmista. Ja koko matkaan käytin 1h 20min pidempään kuin täyspitkään marathoniin. Raskaammalta tämä tuntui, mutta tavallaan myös hauskemmalta. Omanlaisiaan kisoja molemmat.

nuts_karhunkierros_loppu

Seuraavaksi ehkä juoksusta moottoriurheilun pariin…

Erik: Polkujuoksussa kannattanee pysyä, sillä suunnistus ei ainakaan tuntunut olevan meidän lajimme. Kun Iiro jäi odottelemaan huoltoautoon jäänyttä huppariaan, lähdimme Oton kanssa edeltä kisasaunalle. Onnistuimme eksymään matkalle, päätyen lopulta mäkihyppymontun pohjalle huutelemaan. Saatuamme Iiron kiinni puhelimitse löysimme perille saunaan, jossa törmäsimme siellä itseään korjailevaan zeniläisen olemuksen omaavaan sälliin, joka oli juuri kotiutunut 160 km taivallukselta. Mies oli juossut villasukat jalassa koko matkan ja täytyy sanoa, että kohtalaisen karun (lue: verisen) näköisessä kunnossa olivat jalat (sekä sukat). Asettaapahan hieman perspektiiviä omille tuskantuntemuksille.

O: Tuskasta puheenollen, oma aiempi pelkoni siitä, et reisistä olis voinu puristaa enemmän irti osoittautui kuitenkin ennenaikaiseksi – paluumatkan ensimmäisellä pysähdyksellä autosta ylös noustessa tuntui kuin Casey Ryback olisi iskenyt ruosteiset keittiöveitset pystyyn molempiin etureisiin, minkä seurauksena molemmat jalat olivat pettää alla. Samat keittiöveitset törröttivät etureisissä vielä koko seuraavan viikon, jolloin kauppaan pyöräillessäni haikailin vapaarattaan perään kovemmin kuin kertaakaan aikaisemmin. Eivätkä ne veitset sieltä olleet mihinkään kadonneet vielä viikkoa myöhemminkään, mikä alkoi käydä ilmi Forssan Suvi-illassa kun elämäni ensimmäistä maratonia oli jäljellä vielä yli 30 kilometriä…

I: Itse tosin huomasin, että samalla tapaa en ollut juostessa saanut kuitenkaan ehkä ajettua itseäni piippuun, koska palautuminen oli aika nopeaa. Illalla ja seuraavana aamuna toki hirvee olo, mut sittemmin jalat suostuivat taas aika nopeella aikataululla käyttäytymään normaalisti. Hengailtiin siinä sunnuntaina sitten vielä hetki Mustarindassa ja lähdettiin sit taas ajamaan…

L: Oma palautuminen oli myös nopeaa. Seuraavalla viikolla kävin melkein normaalisti treeneissä. Mutta siellä Kuusamossahan mulla meni vielä se ilta ihan pieleen, koska en tajunnut ettei yksi noitapilli tuollaista reilun viiden tunnin suolavajetta paikkaa. Käytiin kavereiden kanssa vielä raflassa syömässä siinä illalla, ja seuraavana yönä sitten tyhjensin vielä koko koneiston haukottelemalla vessanpönttöön. Vasta seuraavana aamuna tajusin syödä suolatabletteja, joita kaveri oli antanut mulle mukaan jo juoksumatkalle. Olo normalisoitui noin kymmenessä minuutissa.

I: Ajomatka takaisin oli rauhallinen, mutta harmittavasti matkabudjetti oli jo käytetty ja nämä upeat reissupaidat jäivät poistamatta. Ens kerralla sitten.

L: Ja näin jälkikäteen kyllä harmittaa, etten ollut siinä samassa eeppisessä kimppakyydissä mukana. Ehkä sitä ensi kerralla sitten. Koko hommahan meni sillä tavalla tosi hyvin, että jo sunnuntaina taisi olla jengillä seuraavat kisailmoittautumiset vetämässä…

I: Kyllä, Erikillä jää perhesyistä väliin, mutta kisailijat Iiro, Lauri & Otto ovat seuraavaksi jo matkalla Vaarojen Maratonille!

Full disclosure: Tämä, kuten myös aiemmat Karhunkierros-blogipostaukset on tehty Northern Ultra Trail Servicen sponsoroimana. Lisätietoja Nutsin tulevista juoksuista saa sivulta http://nuts.fi/

kuvat: Iiro, Otto, Erik & Lauri

 



Seuraavaksi