Jussi Parviainen ennen ja nyt – Harmagedon & Jumalan Rakastaja 2013

80-luvun lasten mielikuvat synnyinvuosikymmenestään ovat muuttuneet rankasti. Juppikulttuurin ja kasinotalouden saavutukset, irvokkuudet ja ylilyönnit näyttäytyivät vielä 2000-luvun alkupuolella retron ja kitschin rajamailta löytyvänä kuvastona, jota ei voinut ottaa oikein vakavasti. Katsoimme Arskan elokuvia ironisesti, nauroimme kasarin synasoundien paluulle ja ihmettelimme kuin ohikiitävän hetken sliipattu ns. tiger of sweden –mulletti muistutti meitä ajasta, jolloin takatukkia rokkasivat muutkin kuin lätkäjanarit.

Enää kasari ei naurata. Arskan leffojen ylivertaisuus tunnustetaan laajasti, Joy Divisionin sijaan kuunnellaan New Orderia ja vaikka rehevät Martin Riggs – takatukat eivät olekaan vielä paluuta tehneet, on #menswear-skene ryöstöviljellyt kasarityylejä jo pitkään. Ikäpolvemme keskuudessa kasari on saanut synninpäästönsä jo aikoja sitten.

Samalla myös Jussi Parviaisen, Suomen leimallisesti kasareimman julkkiksen, tuotantoa on alettu arvioimaan uudelleen. Pitkään lähinnä juorulehtien ja keskusteluohjelmien myötä julkisuudessa ryvettyneen teatteri-ikonin merkkiteokset on löydetty uudestaan. Ei ihme, sillä Parviaisen kultakauden työt ovat kestäneet hyvin aikaa. Suomalaisen teatterikentän Parviainen otti haltuun kolmella näytelmällä. Ylioppilasteatterin Diletantti, Ryhmäteatterin Jumalan Rakastaja ja Intiimiteatterin Valtakunta olivat yleisömenestyksiä ja sittemmin monet ovat hehkuttaneet näytelmiä suomalaisen teatteritaiteen merkkipaaluiksi. Jumalan Rakastajan myötä Parviainen esitteli alter egonsa Juska Paarman, jonka edesottamuksia seurattiin sittemmin myös Valtakunta-näytelmässä ja Juska-trilogian päättäneessä Harmagedon-elokuvassa.

parviainen valtakunta

Parviaisen Harmagedon herätti itselleni ristiriitaisen Parviais-fiilistelyn. Aiemmin mies oli lähinnä tuttu sekoiluistaan julkisuudessa sekä mahtavasta Ylen Elävän arkiston taltioinnista, jossa omasta julkisuudestaan päihtynyt Parviainen haastattelee tuolloin uransa huipulla paistatellutta Renny Harlinia. Hieno video tuokin. Harmagedon pääsi yllättämään. Kieslowskin varhaisista elokuvista paremmin tunnetun Slawomir Idziakin kuvaama ja Juha Rosman ohjaama elokuva on kuitenkin täyttä Parviaista. Hän on käsikirjoittamisen lisäksi myös lavastanut, puvustanut ja leikannut elokuvan – sekä vastannut varsin eklektisen soundtrackin valitsemisesta. Itseään täynnä olevien teatteriauteurien elokuvia on lukemattomia, mutta harva niistä on yhtä verevä ja innostava kuin Harmagedon.

Harmagedon

Elokuva alkaakin poikkeuksellisen dramaattisesti, kun Valtakunta-näytelmän lopussa tapettu Juska Paarma kohtaa parkkihallissa Jumalan (tai ehkä Saatanan?), joka antaa hänen käsiinsä valkoiseksi maalatun haulikon ja käskyn palata maan päälle tappamaan – ”kunnes ihmiset loppuvat”. Elokuvan bodycount onkin korkea, mutta sitä luonnehtii sama letargisuus kuin Parviaisen roolihahmoa. Eleettömästi kohtauksesta toiseen purjehtivalle Paarmalle herkullisena vastavoimana toimii Aake Kallialan tulkitsema Hili-Bili Huotari, jonka jatkuva puheenpapatus ja tolkuttoman kekseliäät vittuilut kannattelevat elokuvaa silloinkin, kun tahti meinaa muuten rauhoittua.

Harmagedonin jälkeen kuumotukset tutustua Parviaisen tuotantoon olivat kovat, niinpä katseluun päätyi tuolloin hankalasti saatavilla ollut Yksinteoin. Vaimonsa pahoinpitelystä tuomitun Parviaisen tilitysdokumentti joutui aikanaan oikeuden kynsiin ja esityskieltoon, Parviaisen käytettyä siinä salanauhoituksia keskusteluistaan ex-vaimonsa kanssa. Autopuhelimeen tilittävän Parviaisen monologi on jokseenkin vaikeaa katsottavaa, mutta elokuva pääsee harvinaisen lähelle – niin Parviaista kuin katsojaakin. Ailahteleva, ilmeisesti mieleltään järkkynyt Parviainen ei peittele mitään. Myöhemmin mies on tosin etäännyttänyt itseään teoksesta, väittäen purkauksiaan ainakin osittain käsikirjoitetuiksi. Uskokoon ken haluaa, elokuvan raadollisuuteen sillä ei liiemmin ole vaikutusta.

yksinteoin2

Yksinteoin aloitti Parviaisen 90-luvun, joka ei ollut hänelle suotuinen. Teatterin ja television maineeseen nostama aikansa megajulkkis vajosi mielenterveys- ja rahaongelmiin, muutti hylättyyn mielisairaalaan asumaan ja oli näkyvimmin esillä lähinnä roskalehtien otsikoissa, kunnes ei oikein tainnut edes kelvata niihin.

Parviaisen vanha tuotanto on kuitenkin jäänyt elämään. Harmagedon ja Yksinteoin ovat molemmat saaneet vuosien varrella taakseen jonkinlaisen legendan ja teatteriväki muistaa miehen teatterin meriitit. Kun Night Visions ja Orion ovat tuoneet elokuvat takaisin yleisön arvioitavaksi, on Kokkolan kaupunginteatteri tehnyt kulttuuriteon tuomalla Parviaisen Jumalan Rakastajan uudestaan teatterilavoille miltei 30 vuoden jälkeen. Sakari Hokkasen ohjaama Jumalan Rakastaja 2013 antaa uuden äänen suomalaisen teatterin nykyklassikolle, eikä näytelmä voisi olla ajankohtaisempi.

jr2013

Jussi Moilan uusi sovitus Parviaisen alkuperäistekstistä tavoittaa työn alkuperäiset ulottuvuudet miehuudesta ja narsismista, maailman pirstoutumisesta baumanilaiseen notkeaan moderniin ja ruumiin merkityksestä identiteetin pohjana. Moilan sovitus on Parviaiselle uskollinen tuoden alkuperäistekstin nykyaikaan hillitysti. Osa dialogista käydään nyt sosiaalisessa mediassa ja osa seksistä on siirretty internetin suttuiseen videovirtaan, mutta Parviaisen ääni on ennallaan.

Parviaisen äänen rinnalle on kuitenkin teoksessa tuotu toinen ääni. Se kuuluu 80-luvun kasvateille. Näytelmä puhuu suoraan meille, jotka kasvoimme Arskan, Stallonen ja muiden muskelimiesten vaikutuspiirissä. Näytelmän ohjaaja, Sakari Hokkanen (s.1978) on käsitellyt aiemminkin fitness-kulttuuria, lihaksia ja 80-luvun sankareita. Teatterikorkean lopputyössään Hokkanen toteutti kehonrakennusnäytöksen ja esitelmöi ramboudesta. Sittemmin sama teema on jatkunut muun muassa Petteri Jussilasta kertovan monologin Ternimaitokeisarin tiimoilta (joka muuten on uusintaesityksessä tänä syksynä Jyväskylän kaupunginteatterissa). On mielenkiintoista, miten luontevasti tämä Hokkasen aiemmissa töissä näkynyt tematiikka yhdistyy suoraan parviaislaiseen narsismin käsittelyyn.

jumalan

Nyt Juska Paarma ei olekaan enää poikkeusyksilö, vaan oikeastaan kuka tahansa. Maamme suurimmat sanoma- ja aikakauslehdet kirjoittavat kilpaa uudesta fitness-buumista ja lihaksikkuuden paluusta valtavirtaan, eikä Michelangeloksi halajaava Juska olekaan enää vain Parviaisen alterego, vaan meille kaikille tuttu hahmo. Juska Paarmassa näkyy nyt paitsi kirjoittajansa loputon narsismi, myös viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tapahtunut muutos henkilökohtaisessa julkisuudessa. Siinä missä Parviaisen Paarma peilasi itseään vain Michelangeloa vasten, on Hokkasen Paarma kasvanut kulttuurissa, jossa kaikki jaetaan sosiaalisessa mediassa, jossa kaikki jaetaan, jossa instagramin kaltaiset palvelut ovat tuoneet julkkiksetkin entistä lähemmäksi ja jossa itseään muista peilaava löytää itselleen rajattoman määrän peilejä.

Kokkolan kaupunginteatterin Jumalan Rakastaja kaatuisi heti kättelyssä, ellei Paarman roolitus toimisi. Mikko Virtanen suoriutuu kuitenkin vaikeasta esityksestä huikeasti. Todella tiukkaan kuntoon itsensä treenannut Virtanen jää kummittelemaan mieleen esityksen jälkeenkin. Paarman hajoaminen palasiksi yleisön edessä on vahvasti tulkittu ja toistuvasti jopa hieman vaivaannuttavaa katsottavaa.

jumalan2

Näytelmää tuli käytyä porukalla katsomassa viime vuonna viiden tunnin ajomatkan takana Kokkolassa, mutta nyt Jumalan Rakastaja on saatu myös Helsinkiin, kiitos Korjaamo Stage – tapahtuman. Näytöksiä on valitettavasti vaan kaksin kappalein, 15.8. ja 16.8. Tyylit (tai siis minä) kuitenkin suosittelee vahvasti. Vähän viime hetken kulttuurivinkkinä tämä siis, ehdottomasti (viime ja tämän) vuoden teatteritapauksia, 5/5.

Korjaamo Teatterin Stage : Jumalan Rakastaja 2013



Seuraavaksi